Järjestöt ovat vammaisten arjen selkäranka – niitä ei pidä heikentää

Vammais- ja kansanterveysjärjestöjen tekemä työ on Suomen edullisinta sote-toimintaa: ne neuvovat, tukevat, sekä tarjoavat vertaistoimintaa ja kuntoutusta täsmälleen sinne, missä tarve on suurin. Joustava, ohut organisaatio reagoi nopeasti – usein ennen julkista sektoria. Siksi järjestöjen tukea pitäisi vahvistaa, ei leikata.

Valtiovarainministeriön esittämät lisäleikkaukset sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuksiin tulisivat aiempien leikkausten päälle ja pudottaisivat tuen kolmasosaan muutaman vuoden takaisesta tasosta. Kyselyn mukaan valtaosa suomalaisista vastustaa jo tehtyjäkin leikkauksia. Myös sote-päättäjät näkevät järjestöjen merkityksen: kolmannes kertoo ohjaavansa asiakkaita entistä enemmän järjestöjen tarjoaman tuen piiriin kustannusten hillitsemiseksi. On vaikea perustella, miksi samalla, kun vastuu siirtyy järjestöille, niiden rahoitusta leikataan.

Leikkaus ei paikkaa budjettia, jos seurauksena on raskaampien ja kalliimpien palvelujen tarve. 

Eivätkä järjestöt ole vain palvelujen tuottajia vaan myös kehittäjiä. Äitiyspakkaus, veripalvelu, lääkärihelikopterit ja ensiapukurssit ovat juuriaan myöten järjestölähtöisiä. Myös kokemustoimijuus, vertaistuki, esteettömyyskartoitukset ja varautumiskoulutukset ovat järjestöjen kehittämiä. Työkyvyn ylläpito ja muu, nykyisin Kelan tarjoama kuntoutus, alkoi sotaveteraanien kuntoutustarpeesta, johon – arvaatte varmaan jo – järjestöt ja säätiöt tarttuivat. Onko meillä varaa pysäyttää tämä ideamylly? 

Ei sillä, kyllä järjestökentällä varmasti on hallinnollisesti kehittämistä. Huonot ajat pakottavat hyviin ratkaisuihin ja tiettyyn rajaan asti tämä on mahdollisuus. Se raja on kuitenkin jo ylitetty. Nyt meidän on pidettävä itsestämme entistä enemmän ääntä, niin järjestöissä kuin niiden puolesta, kuntien ja hyvinvointialueiden vammaisneuvostoissa, kunnanvaltuustoissa. Tämä ei käy! Hölmöilyn on loputtava!

Vammaisuus ei ole sairaus, eikä vammaisen ihmisen elämä pyöri vain sotekeskuksessa. Vammaisia on kaikkialla: käyttämässä lähipalveluja, töissä ja harrastamassa – mitä nyt ihmisen normaaliin arkeen kuuluu. Tai on ainakin niin kauan kuin me pidämme huolta siitä, että lähipalvelut, työelämä ja harrastukset olisivat saavutettavia kaikille. 

Yhdenvertaista ja osallistavaa yhteiskuntaa rakentamaan me tarvitsemme järjestöjä ja toisiamme, vapaaehtoisia. Nyt ehkä enemmän kuin koskaan.