Parempi kuin kotona

”Mulla on tosi paha olo. Voisikohan joku jutella mun kanssa?

Olen tullut kuntoutukseen suoraan surullisesta kotitilanteesta.

– Mikä sun huoneen numero on? Mä tulen heti käymään.

Sanani hukkuvat kyyneliin. Empaattinen hoitaja kuuntelee, kurkottaa koskettamaan olkapäätäni turvavälin päästä. Pohdimme, jaksanko aloittaa kurssin.

– Ehkä täällä on kuitenkin parempi kuin yksin kotona. Voit soittaa koska tahansa, olemme täällä vuorokauden ympäri, hän lohduttaa.

Mieleni mustuus haalenee harmaaksi. Tätäkin on kuntoutus, ajattelen, tämä on mielenterveystyötä.

Jaksan jäädä ja lähteä jumppaan. Ohjaaja lupaa minulle pehmeän alun ja neuvoo, miten istuen voi venytellä. Näinkö helppoa se on? Antaa kantapäiden painua lattiaan? Lopuksi jumppari venyttää kivettyneitä nilkkojani ja intoilee huomatessaan niissä pientä, mutta aktiivista liikettä.

– Ei niillä enää mitään tee, puuskahdan.

– Kyllä tekee! Pienillä jutuilla saa suuria muutoksia aikaan!

Nuorukaisen innokkuus hymyilyttää. Kariseekohan usko kanssani vietetyn viikon jälkeen? Jotenkin toivon, että ei.

Tokmanni ilman ässää

Vertaistuki on yksi kuntoutuksen tavoitteista. Tällä kertaa sitä ei ole. Istun yksin ja katson ryhmäytyneitä kateellisena. Pitäisikö huudella vieraisiin pöytiin?

Alkamassa on yksilöllinen vesijumppa hemmottelualtaassa. Kiirehdin altaalle, kun joku huudahtaa perääni: ihana uimapuku! Mistä tollasia saa? Kiitän hämmentyneenä ja kerron ostaneeni uikkarin Tokmannilta. – Ai Tokmannilta ilman ässää? nauraa nainen. Minua hymyilyttää pitkään.

Lukujärjestyksessä on tänään monen ammattilaisen tapaaminen. Sairaanhoitajan, fysioterapeutin, psykologin ja fysiatrian erikoislääkärin. Olkapääni on niin kipeä, että fysioterapeutti suosittelee lääkärin tapaamista saman tien. ”Me ostetaan sulle pulla kiitokseksi!” hän huikkaa lääkärille, joka ottaa minut akuutisti vastaan. Onneksi olen pukenut kauniit rintaliivit enkä niitä hirveitä urheilutoppeja. Käsittelyn jälkeen olo on parempi, mutta edelleen on tarvetta psykologin pienryhmässä jakamille ”työkaluille kivun hallintaan.”

Vaikeita paikkoja

Puuroa ja tuoreita marjoja, nakkeja ja munakasta…  Tukeva aamupala siivittää minut voittovireeseen keilahallilla. Teen lähes täyskaadon, ja ohjaaja kommentoi seuraavan paikon olevan vaikea. Ajattelen selvinneeni elämässäni monista vaikeista paikoista. Etenevän sairauden kanssa eläminen on kuin pelaisi peliä ilman sääntöjä ja oikeita välineitä.

Iltapäivällä istun psykologin huoneessa. Odotan häneltä viisauksia, mutta kuulen sanovani sellaisen itse: minun on alettava pitää jaloistani. Näistä huonosti toimivista, rumiksi haukkumistani. Enhän koskaan pidä huolta sellaisista! Voin pitää huolta vain kauniista, omaan tahtiinsa toimivista jaloista.

Tavoitteiden asettelua

Kuntopyörä rullaa lihaksiani hereille. Seuraan kurssitovereiden leikkimielistä kisaa, jossa he ottavat toisistaan mittaa soutu- ja melontalaitteilla. En osaa kuvitella kuntosalia aamurutiinikseni. Vammaisilla on monta estettä ylitettävänä liikunnan suhteen. On järjestettävä kyyti; onko taksimatkoja vielä?  Saanko avustajan mukaan? Jos käytössä on oma auto, onkohan invapaikka vapaa? Pärjäänkö yksin? Pääsenkö laitteisiin esteettömästi, entä suihkutiloihin? Kuinka kipeä olen treenin jälkeen, kuinka kauan palaudun?

Lounaan jälkeen ramaisee. Ohjelmassa on rentoutusta. Nojatuoli kallistuu makuuasentoon, miellyttävä-ääninen mies cd:llä johdattaa meidät mielikuvamatkalle. Mieleni antennit ovat vastaanottavassa asennossa enkä osaa rentoutua ohjatusti. Yllätyksekseni huomaan rentouden leviävän jalkoihin lämpimänä aaltona.

Jatkan rentoutumista kylpylässä. Veden keinussa unohdan jäytävän kivun. Minä ansaitsen tämän hyvän olon. Kiitos Kela!

Lauantain tehokkainta terapiaa saan illalla aulabaarissa. Pöytääni istahtaa kaksi hurmaavaa leidiä, joiden kanssa juttu luistaa ja nauru raikaa. Ikäeroamme ei huomaa mistään, enkä voi uskoa näitä kauniita ja tyylikkäitä naisia seitsemänkymppisiksi. He ovat tavoitemummojani, päätän. Tavoitteeni on olla varttuneena yhtä eläväinen ja naisellinen kuin he!

Voimaa päästä varpaisiin

Syysaurinko hehkuu pilvettömällä taivaalla. Taidan toimia aurinkoenergialla; ihan tunnen akkujen latautuvan kävellessäni rannalla. Ystävä puhelimen päässä on hyvin lähellä. Pariskunta polkee paksurenkaisilla pyörillä ohitseni. Pyörien päällä on myös hän, jota työnnetään päiväkävelylle. Vesirajan tuntumassa nainen poseeraa kuvaajalle kävelykeppiin nojaten. Apuvälinettä ei piilotella, vaan päinvastoin tuodaan esteettisesti esiin!

Uusi viikko alkaa lääkärin vastaanotolla. Lääkäri aloittaa sanelun ennen kuin sanoo näkemiin. Miksi aina on kiire? Mihin?

Saan kehuja ravitsemusterapeutilta: olen opetellut syömään aamuisin. Täällä on helppo pitää ruokarytmistä kiinni ja valita lautaselle myös jotain vihreää.

Pienryhmämme on todella pieni. Vain minä ja Päivi. Harmi, että hän saapui vasta tänään. Olemme molemmat joutuneet tekemään tuttavuutta kivun kanssa, ja siitä riittäisi juttua, mutta on riennettävä altaalle, jossa ensimmäisenä päivänä tapaamani innokas jumppari vetää minulle vesijumpan. Olen otettu hänen paneutumisestaan. Hän on suunnitellut jumpan juuri minun tarpeisiini. Kyyninen luonteeni saa opetuksen: tunnin loppupuolella itsepäinen nilkka taipuu ja varpaani kipristyvät kuin kipristyvätkin!

Iltapäivän pienryhmässä mietimme tukiverkkoja. Hätkähdän kuullessani ihmisten yksinäisyydestä. Joidenkin sosiaalinen piiri muodostuu yksinomaan ammattilaisista; fysioterapeuteista, avustajista ja taksikuskeista. Kiitän mielessäni jokaista ystävääni, elämässäni vapaaehtoisesti olevaa ihmistä. Kuntoutuksen antia ja mielenterveyden hoitoa tämäkin. Hyvän huomaaminen.

Kotiinlähtöaamun sävelet ovat haikeat. Tuolijumppa musiikin tahtiin on tehokasta ja ällistyttävän monipuolista.

Lääkäri pitää iltapäivällä lääkeluennon. En jaksaisi kuunnella, selkääni sattuu eikä teoria auta. Miten on mahdollista, että 2000-luvulla joudutaan kestämään kestämätöntä kipua!

Saan Päiviltä lämpimän lähtöhalauksen. Kivunhoidon muoto, huomaan. Yritän pakata halauksen lämmön mukaani.

Taksi tulee hakemaan, sama kuski, joka toi minut tänne.

 – Näytätpä sinä pirteältä! hän huudahtaa minut nähdessään.