MS-taudin hoidon lopetus vaatii harkintaa alle 60-vuotiailla

Lue artikkelin tiivistelmä

Taudinkulkuun vaikuttavan hoidon lopetusta ikääntyneillä MS-potilailla on käsitelty Avain-lehden tutkimusuutisissa viime aikoina parikin kertaa. Vallitsevan näytön pohjalta tautiaktiivisuuden ilmaantuminen lääkehoidon lopetukseen liittyen on korreloinut pääosin ikään ja toisaalta sairauden aiheuttamaan haittaan. Tutkimusryhmissä uusilta tai aktiivisilta magneettimuutoksilta ja kliinisiltä oirejaksoilta välttyneet ovat olleet keski-iältään vähintään 60-vuotiaita, ja sairauden aiheuttama haitta on ollut myös keskiarvoa hankalampi viitaten usein epäsuorasti etenevään tautimuotoon.

Oleellisia ovat olleet myös lopetettavan lääkehoidon ominaispiirteet. Etenkin fingolimodin ja natalitsumabin poisjättöön on liitetty merkittävä taudin aktivoitumisen riski. Viime vuonna julkaistun aineiston pohjalta katsottiin, että yli 60-vuotiailla, joilla EDSS-haittaluokka oli noussut tasolle 6,0 (kävely toispuoleisen avun kera onnistuu vähintään 100 metrin matkan) näyttäisi taudinkulkuun vaikuttavan lääkehoidon lopetus olevan turvallisinta. (1)

ECTRIMS-kokouksessa neurologi René Carvajal Barcelonan Vall d’Hebronin yliopistollisesta sairaalasta esitti oman tutkimusryhmänsä havaintoja. He keräsivät aineiston, jossa oli mukana 563 yli 50-vuotiasta potilasta, jotka olivat lisäksi saaneet taudinkulkuun vaikuttavaa hoitoa vähintään 6 kuukauden ajan vuosina 1994–2024. Potilaista 113 (20 %) oli lopettanut hoidon. Heidän keski-ikänsä oli 58 vuotta, sairauden kesto keskimäärin 21 vuotta ja keskimääräinen EDSS-haittaluokka tasolla 5,5. Edellisestä pahenemisvaiheesta tai muusta tautiaktiivisuuden merkistä oli kulunut yli neljä vuotta. Seurantaikkuna hoidon päättymisen jälkeen oli viiden vuoden mittainen.

Näistä 113 potilaasta 82 (73 %) oli käyttänyt matalatehoiseksi luokiteltua hoitoa (beetainterferonit, glatirameeriasetaatti, dimetyylifumaraatti tai teriflunomidi) ennen lopetusta. Suurin syy lääkehoidon lopetukseen tässä ryhmässä oli siedettävyyteen liittyvät ongelmat. B-soluhoidon (anti-CD20) lopettaneita oli 26 (23 %) ja viisi (4 %) potilasta lopetti fingolimodin tai natalitsumabin. Jälkimainittujen osalta suurimmat syyt hoidon päättymiseen olivat turvallisuushuolet ja infektiot.

Verrokkiryhmänä toimi vakioitu 581 potilaan joukko, joka oli edelleen jatkanut vastaavassa tilanteessa lääkehoitoa. Tutkijat totesivat, että yli 50-vuotiailla hoidon lopettaminen johti lisääntyneeseen pahenemisvaiheen todennäköisyyteen etenkin B-soluhoitoa saaneiden ryhmässä. Sen sijaan matalatehoisten valmisteiden jälkeen vastaava riski oli selvästi vähäisempi.

Kaikkiaan hoidon lopettaneista 19,2 %:lla todettiin yksi tai useampi taudin pahenemisvaihe verrattuna 14,1 %:iin hoitoa jatkaneista (P = 0,6). Magneettimuutoksia sen sijaan oli tilastollisesti merkittävästi enemmän hoidon lopettaneilla kuin sitä jatkaneilla (40,9 % vs 17,9, P < 0,005). Magneettiaktiivisuuden korrelaatio kliiniseen tilanteeseen jäi kuitenkin heikoksi. Tutkimuksessa ei havaittu yhteyttä hoidon lopettamiseen liittyvän tautiaktiivisuuden riskin ja taudin ominaispiirteiden tai hoidon keston välillä. Yli 60-vuotiailla hoidon uudelleenaloituksen tarve oli 93 % pienempi kuin 50–55-vuotiailla. 

Neurologi Carvajalin johtopäätös oli, että taudinkulkuun vaikuttavan hoidon lopettamiseen 50–60-vuotiailla tulisi suhtautua varovaisemmin kuin tätä vanhemmilla. Lisäksi hän korosti, että tehokkaiksi luokiteltuja hoitoja ei tulisi lopettaa ilman asianmukaista jatkosuunnitelmaa. Tässäkin tutkimusryhmässä yli 60-vuotiailla hoidon lopetus vaikutti turvalliselta, joskin heillekin suositeltiin systemaattista magneettikuvaseurantaa. (2)

Lähteet:

1. Karayi G et al. Neurology. 2024 Apr 9;102(7_supplement_1):3312.
2. Carvajal R. Defining optimal profiles for treatment discontinuation in older MS patients. O006, ECTRIMS 2025 Congress, 24–26 September 2025, Barcelona, Spain.