Kerhot ovat omien yhteisö arjen keskellä
Neuroliiton jäsenyhdistysten yli 120 kerhoa ovat vertaistoimintaa ja -tukea parhaimmillaan, tietävät vapaaehtoiset Heidi-Maria ja Leena.
”Vertaistuki”, vastaavat jäsenet kuin yhdestä suusta, kun heiltä kysyy Neuroliiton jäsenyhdistysten toimintaan osallistumisen motiivia. Vertaistuki tuntuu olevan yksi tärkeimmistä. Olla osa yhteisöä, jossa kenellekään ei tarvitse selittää sairauttaan, apuvälinettään tai sen puutetta. Mahdollisuus osallistua toimintaan, jossa osataan huomioida moninaiset tarpeet erikseen pyytämättä.
Neuroliiton jäsenyhdistyksissä toimii noin 120 eri kerhoa. ”Noin” siksi, että uusi syntyy ja vanhoja loppuu, eikä ihan tarkkaa lukemaa pysty sanomaan. Toiminnasta vastaavat yhdistysten uutterat vapaaehtoiset. Kerhot muodostuvat usein jonkin yhdistävän teeman ympärille, kuten käsityöt, ruuhkavuodet tai vaikka lautapelit.
Tietoa eri alueiden kerhoista löytyy yhdistysten sivuilta sekä Avain-lehden Nähdään!-palstalta. Käy tutustumassa – on hyvin todennäköistä, että toimintaa löytyy läheltä juuri sinua!
”Voimavaralaturini ovat kanssakulkijat”
Miten päädyit vapaaehtoiseksi ja juuri tähän tehtävään?
Minä olen se joka paikassa pyörijä, jonka energia kasvaa kivassa yhteistekemisessä. Tykkään kerätä porukkaa yhteen. Ja huippua on, kun jäsenille voi tarjota matalan kynnyksen yhteisöllisyyttä. Siksipä lähdin veturiksi Neuro-Martat&Martit -kerhoiluun
Mitä tehtäviisi kuuluu?
Kokoonnumme yleensä erilaisten kädentaitojen teemoilla. Sepä se taitaa olla se yksi oma vahvuuteni. Yhteisiä nuotioretkiä on myös toiveiden mukaan toteutettu useamman kerran. Siinä yhdistyy vertaistuki, ulkoilu ja tulen tuijottelu. Toki muutakin on tehty ja tehdään.
Palkitsevinta on yhteinen puuhastelu ja kanssakulkijat. Itse kun olen ekstrovertti-tyyppi. Osallistujien hyvä mieli saa pitkäksi aikaa hymyn naamalle.
Kerro jostakin mieleen painuneesta kokemuksesta tehtävässäsi
Kotaretki joen varteen. Saavuimme kimppakyydein ja vähän yhdessä tuotiin tarpeita retkelle. Oli kevät ja ns. mutainen rospuuttoaika. Ensimmäiseksi saapunut osallistuja oli laittanut autonsa sivuun parkkiin, jotta ei ole kenenkään tiellä ja olisi sitten siitä helppo kantaa nuotiopuut kodalle. No kiinnihän se auto sinne mutapeltoon jäi. Ei ollut naurulla ja vitsailulla rajaa. Tiedettiin, että kuski huumorin kestää ja itsekin tilanteessa vitsaili. Köyttä peliin ja apu saatiin. Auto nousi kurasta. Onneksi oltiin syöty hyvät makkarat ja kahvit juotu, niin jaksettiin tämäkin koitos yhdessä.
Mikä tekee teidän kerhostanne sellaisen, että sinne tullaan yhä uudelleen?
Päivä ja kellonaika vaihtuu joka tapaamisella. Näin ei ole ”aina juuri se minun jumppapäivä, enkä taaskaan pääse.” Myös ihan mahtava porukkahan meitä aina on. Tapaamisten aiheiksi kuunneltu jäsenten ehdotuksia. Kädentaitoja moni mielellään oppii ja nyt jo muutama lisäkseni on opastanutkin. Kysyntää on.
”Ketään ei jätetä ulkopuolelle”
Miten päädyit vapaaehtoiseksi ja juuri tähän tehtävään?
Alunperin Helsingin vertaistukiryhmässä oli kaksi vetäjää, joista toinen joutui jättäytymään pois muuttuneen elämäntilanteen takia. Silloin sovimme, että tulen hänen tilalleen.
Mitä tehtäviisi kuuluu?
Suunnittelemme ryhmän tapaamisia toisen vetäjän kanssa: tavataanko livenä vai pidämmekö etätapaamisen. Pyrimme ainakin etätapaamisia pitämään muutamia kertoja vuodessa. Ja tapaamme myös livenä, jos vointimme sallii.
Palkitsevinta on, että voi auttaa samassa tilanteessa olevaa, vaikka juuri diagnoosin saanutta.
Kerro jostakin mieleen painuneesta kokemuksesta tehtävässäsi
Ehdottomasti hauskimpia ovat hetket, kun kaikki nauramme yhdessä. On se sitten joku kommellus tai menee sanat sekaisin, niin osaamme nauraa itsellemme.
Mikä tekee teidän kerhostanne sellaisen, että sinne tullaan yhä uudelleen?
Meidän kerhoomme otetaan aina kaikki avosylin vastaan. Olemme avoimia toisillemme ilman pelkoa, että ketään jätettäisiin ulkopuolelle.
